Suomessa on kaniininhoitoa yritetty panna alulle useaan eri otteeseen, mutta tulokset eivät valitettavasti ole olleet pitkäaikaisia. Ensimmäinen yritys järjestelmällisen kaniininkasvatuksen edistämiseksi tehtiin lihanpuutteen vuosina 1919-20. Jo tällöin ajateltiin perustaa myös kaniininkasvattajien liitto, vaikkei ajatus kannatuksen puutteessa toteutunut. Kymmentä vuotta myöhemmin kaniininhoitoharrastus heräsi jälleen henkiin, mutta nyt kokonaan turkisten tuottamisen merkeissä. Elokuun 23 päivänä 1929 perustettiin myös Suomen Kaniininkasvattajat-niminen yhdistys, kotipaikkana Hämeenlinna. Yhdistys toimi välittömästi Siipikarjainhoitajain Liiton kaniininhoito-ohjelman toteuttajana, mutta kuitenkin liiton erillisenä osastona. Yhdistys alkoi toimia vilkkaasti, maakuntanäyttelyihin järjestettiin kaniiniosastoja ja vuonna 1931 perustettiin useita siitoskaniloja. Mutta kun nahkojen hinnat romahtivat, tyrehtyi virinnyt innostus olemattomiin. Ennen talvisotaa olikin meillä vain vajaa parituhatta siitoskaniinia.
Vuosien 1940-41 vaiheessa teki Pellervo-Seura aloitteen siitoskanien maahan tuottamiseksi. Tammikuun 31 päivänä 1941 annettiin tehtävä seuran asettamalle kaniinitoimikunnalle. Toimikunnan puheenjohtajan, tohtori Valto M. Klemolan, onnistui kansanhuoltoministeriön ja ulkomaisen avun keskustoimikunnan myötävaikutuksella saada hankinta käyntiin Ruotsista ja Tanskasta. Ruotsista saatiin Suomeen 702 kaniinia toimikunnan nimiin. Tanskan kauppasopimukseseen saatiin toimikunnan esityksestä sisällytetyksi 800 kaniinin maahantuontiin oikeuttava kiintiö. Kaniineja Suomessa jaettaessa annettiin etusija sotavammaisille ja maatalouskerholaisille.
Kaniinitoimikunnan työ, joka päätettiin kesäkuun 30 päivänä 1942, lisäsi kaniinikannan Suomessa 60 000 kappaleeseen, joista runsas toinen puoli lienee peräisin toimikunnan tuottamista kantaeläimistä.
Maaliskuun 14 päivänä 1943 perustettiin maahamme koko maan käsittävä kaniininkasvattajajärjestö, Kaniininkasvattajat ry. Yhdistyksen jäseneksi on jokaisen kaniininkasvattajan syytä liittyä. Sitä varten on jäsenhakemuskaavake, joka toimitetaan yhdistykselle.
Kanien kasvatus tyrehtyi kuitenkin sotavuosien jälkeen, kunnes jälleen 1970-luvulla sitä yritettiin elvyttää uudelleen. Tällöin maahamme saapui ns. broilerikani, jonka kasvatusta yritettiin nostaa broilerikanan rinnalle. Laukaaseen perustettiin 1970 ensimmäinen broilerikanitarha eläinlääketieteen tohtorin, eläinlääkäri Brian Holcomben voimin. Suurimmillaan tarha käsitti 60 jalostusyksilöä sekä niiden poikaset. 70-luvulla perustettiin myös Suomen Lihakanin Kasvattajayhdistys, jonka tärkeimmät broilerikanirodut olivat uudenseelanninvalkoinen ja kaliforniankanit. Broilerikanijalostuksessa käytettiin myös paljon eri rotujen risteytyksiä, joiden avulla kasvunopeutta yritettiin nopeuttaa, jotta saataisiin kaneille mahdollisimman korkea vuosittainen poikastuottomäärä.
Valitettavasti broilerikaniaate jäi broilerikanan jalkoihin ja laajamittainen lihakanien kasvatus loppui. 1980-luvulla alkoi nousta ajatus lemmikkikaneista ja niiden näyttelytoiminnasta.
(tekstien lähteenä: Martti M. Mustonen, Kaniini, 1944 sekä Keskisuomalainen 5.7.1973, s. 10. Kuvat kirjasta Martti M. Mustonen, Kaniini)